sunnuntai 29.11.2020 | 10:05
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Uutiset

90 vuotta täyttävä Matti Konu tottui kovaan työntekoon jo nuorena pojankossina – Itku puristi pikkurengen silmää sota-aikana, kun hevonen konttasi rinnettä ylös kusiloojan loiskuessa perässä

Hanna Parhaniemi
Su 17.3.2019 klo 00:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Matti Konu ei kaipaa omakotitalosta muuta kuin leivinuunia, Saimi-vaimo omenapuita.

– Mutta ilmankin pärjätään, Matti toteaa hymyillen.

Pääasiassa hän on ollut tyytyväinen rivitaloon muuttoon. Omakotitalossa, jonka hän rakensi itse 80-luvulla, riitti paljon hommaa.

– En minä kaipaa sitä touhua. Viime talvenakin piti käydä vielä lumityöt tekemässä. Saimi sanoikin, että aivan kuin olisi elämänlaatu parantunut, kun tänne tultiin.

Neliöt tippuivat puoleen puolisentoista vuotta sitten. Nykyinen koti on kuitenkin Matin sanojen mukaan kuin hovi verrattuna siihen mökkiin, johon lapsuuden perhe joutui muuttamaan 1930-luvun alussa, kun oli paha lama-aika.

Tänään sunnuntaina 90 vuotta täyttävä Matti on syntyjään Pitkäsenkylältä, kymmenen veljeksen keskimmäisiä. Suurperheen oli muutettava vuokralle pieneen taloon Etelänkylälle, sillä Matin isä oli suostunut takaajaksi kahdelle miehelle, joiden velat kaatuivat sitten hänen niskaansa.

– Meiltä meni koti ja kaikki omaisuus. Äiti itki, kun lehmät talutettiin myytäväksi. Meille jäi vain rivi poikakosseja, Matti toteaa.

Myöhemmin perhe muutti vielä toiseen mökkiin, kunnes pääsivät takaisin Pitkäsenkylälle.

Talvisodan alkaessa Matti oli kymmenvuotias. Sota tarkoitti pojille ja äidille töitä.

– Maataloissa oli kova pula työntekijöistä, joten meitä Konun poikia pyydettiin pikkurengeiksi taloihin. Ajettiin hevosella vettä joesta kuivina talvina karjalle. Itkukin olisi joskus päässyt, mutta ajattelin, että minä en itke, olen mies, Matti kertoo.

– Huonokuntoinen hevonen konttasi rinnettä ylös polvillaan ja perässä oli reki, jota sanottiin meilläpäin kusiloojaksi. Siinä ei ollut kantta ja vettä loiskahteli päälle, hän kertaa yhtä mieleen jäänyttä hetkeä, jolloin itku yritti puristaa silmää.

Lisäksi Konun veljessarja raivasi isän kanssa kuokalla viljelymaata muutaman hehtaarin.

– Kyllähän me koulussakin välillä olimme.

Yksi Matin veljistä jäi sotareissulle.

– Hänestä ei sen jälkeen kuultu.

Isästäkin tuli sotainvalidi. Hänellä meni silmä siellä ja toinen meni myöhemmin siviilitöissä.

Kun venäläiset oli saatu pois, Matti oli 16-vuotias, nuori mies parhaassa iässä. Elämä jatkui, kuten siihenkin mennessä – kovalla työllä.

– Lähdimme mehtäsavottaan. Me Lauri-veljen kanssa veimme kolme hevosta savotalle, ensin Ylivieskasta junalla Rovaniemelle ja siitä jatkoimme hevoskyydillä Sodankylään. Menihän siinä muutama päivä. Rovaniemi oli aivan kauhea paikka hävityksen jäljiltä. Savupiiput olivat vain pystyssä, Matti muistelee.

Työt Lapissa kuitenkin maistuivat.

– Se oli oikein mielenkiintoista aikaa nuorelle kossille. Siitä se Lapin lumo jäi.

Hänellä on riittänyt monet tarinat vaimolle, kun he ovat myöhemmin yhdessä reissanneet Lapissa. Vähän väliä on tullut vastaan paikkoja, joissa hän on ollut kortteerissa tai vaikka tie, jota hän on ollut tekemässä.

– Savottavuosien aikana Lappi tuli tutuksi joka kantilta, koska työmaat vaihtuivat yhtenään.

Matti meni Topi-Kalustajalle, kun yritys aloitti toimintansa Kalajoella.

– Olin siellä töissä jonkin aikaa. Liias Aarne aloitti myös puusepän hommat ja hän pyysi minua oppipojakseen.

Samoihin aikoihin alkoi kiinnostaa myös perheen perustaminen.

– Kun löytyi sopiva kaveri, niin mitäpä sitä siirtämään. Kun tapasin Saimin, ajattelin heti, että tuossapa on mukava tyttö. Nyt on oltu aviossa 62 vuotta, eikä elämä ole ainakaan huonompaan suuntaan mennyt, Matti heittää.

60-luvun loppupuolella Kalajoelle rakennettiin veneveistämö ja koska Mattia kiinnosti veneenrakentaminen niin paljon, hän halusin veneenrakentajien kurssille.

– Opiskelin pari kuukautta, mutta silloin ei saanut mitään opintotukea, joten perheellisen oli mahdotonta jatkaa. Sain kuitenkin aloittaa työt ja palkkaakin jo maksettiin.

Veistämöllä rakennettiin useita veneitä, esimerkiksi Kalla II. Kerran hän joutui tekemään kiireellä Kalla-laivaan pelastusveneen. Laivaa oltiin tulossa katsastamaan seuraavana päivänä ja vene puuttui.

– Yrittäjä tuli kysymään onnistuisiko tällainen mitenkään. Tulihan siinä vähän kiire, mutta sain tehtyä veneen vanerista yhdessä yössä.

Veistämö kuitenkin lopetettiin yllättävän pian.

– Menin takaisin Liiaalle töihin. Aarne suunnitteli Härmään muuttoa ja pyysi minua mukaan.

Perhe kuitenkin vastusti muuttoa, etenkin lapset, jotka eivät halunneet jättää tärkeää kaveripiiriä jälkeensä.

Tapahtui ihme. Kotiteollisuuskoulun rehtori tuli tarjoamaan Matille puuseppä-talonmiehen paikkaa. Uusi koulu oli rakenteilla ja siihen valmistui talonmiehen asuntokin.

– Muutimme koululle asumaan tulipalokesänä vuonna 1970. Aluksi tein paljon puusepäntöitä – ikkunoita, ovia ja kalusteita omakotitaloihin. Myöhemmin, kun koulu laajeni, talonmiehen työt veivät enemmän aikaa.

– Tämä viimeinen työpaikkani oli mieluinen, kun sain työskennellä nuorten parissa.

Matti jatkoi Kotiteollisuuskoululla eläkeikään asti. Nyt eläkevaarina arjessa on paljon iloisia asioita. Yksi tärkeimpiä ilonaiheita on kävely, etenkin Siiponjoen varressa Pleunassa oman mökin maastossa. Siellä voi samalla poimia sieniä ja marjoja.

– Kunto on kohtuullinen. Pystyn liikkumaan ja järkeäkin on vähän päässä. Ei sitä ole koskaan paljon ollutkaan, Matti naurahtaa.

Kesä oli hankala terveyden puolesta, mutta kun lääkitys saatiin kuntoon, olo on parantunut.

– Se on hyvä puoli meidän elämässä, että meitä on kaksi. On tekevä vaimo, Matti kiittelee.

Nyt molemmat ovat kuitenkin saaneet vähän höllätä, kun ei ole enää hoidettavana isoa talo pihoineen.

– On aikaa ajatella. Minä myös luen aika paljon. Nyt on menossa kaksikin kirjaa Tuurilta, Matti mainitsee.

Ventelän talolla hän käy viettämässä aikaa muiden vanhemman polven miesten kanssa.

– Siellä muistellaan paljon menneitä.

Mitään erityisiä haaveita Matilla ei enää ole. Hän ei kaipaa esimerkiksi ulkomaille.

– Aivan tarpeeksi on ehtinyt käydä siellä, ei tee enää mieli lähteä. Parempaa paikkaa ei ole löydetty mistään kuin täältä. Kotimaassa riittää katsomista.

Lappiinkaan ei ole pakko enää päästä, sillä oma mökki on Konun pariskunnalle kuin pikku-Lappi.

–Suurin ilonaiheemme ja tukemme ovat lapset, lastenlapset ja heidän perheensä. Siitä heille suuret kiitokset, Matti päättää.

Matti Konu

Syntynyt 17.3.1929 Pitkäsenkylällä.

Yksi kymmenestä veljeksestä. Ensimmäiset kolme poikaa syntyivät Matin isän ensimmäisen, nuorena kuolleen vaimon kanssa. Kymmenestä pojasta kolme kuoli lapsena, yksi katosi rintamalla jatkosodan aikana.

Saimi-vaimo, kolme lasta, kuusi lastenlasta ja neljä lastenlastenlasta, nuorimmainen parin kuukauden ikäinen.

Teki elämäntyönsä talonmies-puuseppänä Kotiteollisuuskoululla.

Muutti puolitoista vuotta sitten omakotitalosta rivitaloon keskustaan.

Harrastaa lukemista ja lenkkeilyä.

Juhlii merkkipäiväänsä perheen kesken.

#