tiistai 18.6.2019 | 18:24
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Artikkeli

Hanna Parhaniemen kolumni: Ettei kenenkään suru horjuisi entisestään

Kalajokiseutu+
Ti 16.10.2018 klo 07:00

Hanna Parhaniemi

Mies ratin takana painaa sormet silmilleen. Näen auton taustapeilistä, että hän jää hetkeksi paikoilleen tyhjään risteykseen. Tekisi mieli tehdä U-käännös, pysäyttää auto ja halata miestä – ettei hän vain olisi yksin surunsa kanssa.

On lauantain alkuilta ja olen matkalla Kalajoen kirkkoon. Kirkko on avaamassa ovensa, että ihmisillä on paikka, jonne kokoontua suremaan kuolonkolarissa menehtyneitä nuoria. Minun tehtävänäni on olla paikalla toimittajana. Nämä ovat niitä hetkiä, kun olisi mieluummin jossain muualla töissä. Miten taipua niin hienotunteiseksi, ettei kenenkään suru horjuisi entisestään, mutta kuitenkin saisin tehtyä työni ammattimaisesti?

Huomaan ärsyyntyväni, kun paikalla on valtakunnallista mediaa. En siksi, että he olisivat viemässä pois jotain journalistista minulta, vaan siksi, että he tulevat liian lähelle meidän paikkakunnan syvää surua. Pelkään, että he riepottelevat asiaa, vaikka varmasti hekin tekevät vain parhaansa.

Kun alttarilla sytytetään kolme kynttilää menehtyneiden nuorten muistoksi, alan itkeä. Nyt haluaisin olla vain minä – mutta minähän olen. Minäkin suren työni keskellä. Itken, kun puhutan pappia. Myöhemmin itken lisää autossa ja juttua kirjoittaessa. Pääkirjoitusta kirjoittaessa itken vielä enemmän. Onnettomuuspaikalla kurkkua kuristaa, enkä voi kuin miettiä sitä tuskaa, mitä läheiset nyt kantavat. Miltä itsestä olisi tuntunut nuorena, jos hyvä ystävä olisi yhtenä yönä vain poissa? Mitä jos minun rakkaille lapsilleni sattuisi joskus jotain? Käy niin kipeää, että tekisi mieli oksentaa. Silti minun suruni on vain hiekanjyvä siihen verrattuna, mitä joku muu noilla samoilla hetkillä kokee.

Mietin jokaisen sanan kohdalla miltä se voisi tuntua omaisesta. Kaikkea ei voi sumentaa, eikä tapahtunutta ohittaa, mutta voin vannoa tekeväni parhaani kyynelten läpi.

#